Kertarysäys vai jatkuva kitinä?

Voiko edes hallituskumppani enää luottaa keskustaan? Tällainen kysymys herää väistämättä, kun lukee uutisia "Antti Rinne - Koko tarina" elämänkerrasta. Kirjan tai oikeammin uutisten mukaan, keskusta olisi lähestynyt hallituskumppanin tietämättä, demareita jotta keskustan haikaileman SOTE:n maakuntamalli olisi saatu maaliin.

Uutinen jos sitä sellaiseksi voi sanoa, ei sinänsä ole yllättävä. Vallan kabineteissa pelataan kovaa peliä, ja kansa kuulee ja ehkä näkee vain osan siitä. Demokratian kannalta voisi kysyä, että toimiiko ja toteutuuko se? Viime vaalien perusteella voisi ajatella, että jos se toimii, niin se on ainakin vyötäröstä alaspäin halvaantunut, sen verran asioita on venytetty ja mustaa puhuttu valkoiseksi. Demareiden vaalilupaukset vesitettiin käytännössä kokonaan. Toki jos vähänkin seuraa taloutta niin sen kyllä tiesi jo ennen vaaleja, että vaalilupauksia ei kyetä täyttämään, jos samalla meinataan pitää velanotto edes jollain tavalla järjellisellä tasolla.

Suomessa on lukemattomia kuntia taloudellisesti ahtaalla, ja ahtaalla on myös valtion talous. Ongelmana on, että elämme tällä hetkellä kuitenkin jonkinlaista "kasvun" kautta. Mitä teemme kun iskee taantuma tai pahimmassa tapauksessa lama? Mistä rahat otetaan ongelmien hoitamiseen tai talouden elvyttämiseen?

Eilen uutisten bannerissa pyöri lause "hyvinvointivaltio vaarassa" (tai jotain sinne päin). En tiedä mitä uutinen sen tarkemmin käsitteli mutta tuo jäi vain mieleen. Hyvinvointivaltio on vaarassa! Jos valtiolla tai kunnilla ei ole varaa maksaa palveluista, niin seurauksena on palveluiden heikkeneminen tai lakkaaminen. Valtio ja kunnat elävät verotuloilla sekä velalla. Jos velka kallistuu tai verotulot laskee, niin jotain on tehtävä. Ikuisesti ei voi tulevaisuudestakaan lainata ja jättää laskun maksua tuleville sukupolville.

SOTE palvelut ovat suurin yksittäinen kustannuserä niin kunnille kuin valtiolle. Niiden taso on noussut vuosivuodelta palvelutarpeen kasvaessa mutta myös hoidon sekä sen laadun parantuessa. Hoidot ovat entistä kalliimpia, laitteiden ja lääkkeiden kehittyessä. Missä vaiheessa on sellainen tilanne edessä, että joudutaan valitsemaan kuka saa hoitoa ja lääkkeitä? Tai kuka niitä ei saa?

Kuka tuonkin valinnan pystyy tekemään? Asiasta ei ymmärrettävistä syistä haluta käydä keskustelua. Kaiken tämän taloudellisten haasteiden keskellä, meiltä alkaa veropohja putoamaan alta suurien ikäluokkien eläköityessä ja nuorempien mutta pienempien ikäluokkien, yrittäessä löytää paikkaansa maailmassa ja työelämässä. Entistä harvempi on kustantamassa entistä useamman palveluita ja eläkkeitä. Eläkejärjestelmän muutoksiin kohdistuukin paineita, koska eläkemaksujakaan ei voida jatkuvasti nostaa, kuten ei myöskään veroja. Suomessa jo tällä hetkellä keikutaan aika kärjessä, mitä tulee kokonaisveroasteeseen.

Politiikka on taiteilua realismin ja äänestäjien välillä. Realismi on vaa-an kielen toisella puolen ja toisella on äänestäjän odotukset. Valitettavasti realismia ei ole luvata kymmentä hyvää ja yhtätoista kaunista, tällaisessa taloudellisessa tilanteessa. Tilanteessa jossa lasku uhkaa jäädä tulevien sukupolvien maksettavaksi. Politiikan ongelma on (eikä yksin Suomessa), että ikäluokat jotka eivät palveluja enää rahoita, ovat iso äänestäjäkunta, jonka sanalla on politiikassa sekä taloudessa, ehkä suhteettomankin suuri sananvalta. Moni poliitikko hakee uralleen vaaleista toiseen jatkoa tai sitten moni uusi poliitikko uutta pestiä, vanhemman polven äänillä. Silloin ei auta puhua niistä tosiasioista, että todellisuudessa valtiolla ei ole varaa tulevaisuudessa kustantaa, edes nykyisentasoisia eläkkeitä ja palveluita. Saati sitten nostaa eläkkeiden tasoa tai parantaa palveluita. Ääniä ei saa, jos toteaa taloudellisia realiteetteja kuten sellaisia, että maksajat vähenevät mutta verovaroilla elävien määrä kasvaa eikä yksin ihmisten määrä mutta myös palvelutarve.

Suomen lähivuosien haasteita ei pelastaisi edes massiivinen rajojen avaaminen "työperäiselle maahanmuutolle". Työvoima ei ole se ongelma vaan yleinen kustannustaso, ja tuloja nopeammin kasvavat menot sekä se, että korkea kustannustaso tarkoittaa valitettavasti korkeampia palkkoja. Suomen hintakilpailukyky on heikko suhteessa moneen muuhun maahan, joissa elämisen yleiset kustannukset ovat matalammat ja ostovoima näin ollen parempi. Valtion ei tarvitse tukea elämistä niin paljoa. Suomi ei kustannustasonsa ja sijaintinsa vuoksi houkuta investoivia yrityksiä, kuten ei myöskään asiantuntijatyötä tekeviä työntekijöitä. Suomen sosiaaliturva kyllä houkuttaa matalasti koulutettua työvoimaa tai jopa kouluttamatonta työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu huoltosuhteeseen tai kuntien ja valtion talouden ongelmiin. Ongelmana kun tulisi olemaan se, että huoltosuhde todennäköisesti tuolloin huononisi entisestään, ja valtio joutuisi kompensoimaan euromääräisesti entistä enemmän matalia palkkoja ja elämisen kalleutta.

Emme myöskään voi mielestäni loputtomasti jatkaa tiellä, jossa nykyisten ikäluokkien elintasoa ylläpidetään tulevien sukupolvien velkakompensaatiolla. Kyllä meidän on aika ajatella sitä, kenelle tätä maata rakennetaan ja missä kunnossa se tuleville polville luovutetaan. Emme voi jättää tuleville polville raiskattua maata, josta on jäljellä entinen hyvinvointivaltio ja kasa velkaa. Eivät tulevat polvet ansaitse sellaista.

Mutta koska yleisesti oma napa on lähempänä kuin vierasnapa, en pidä realistisena nopeaa muutosta ajattelutavassa. Uskon, että Suomen ja monien kuntien taloudessa mennään ns. vaikeimman kautta, eli muutoksia tehdään vasta siinä vaiheessa, kun ei ole enää muita vaihtoehtoja jäljellä. Ei siinä vaiheessa kun muutoksen vaatimat liikkeet ja seuraukset olisivat hallittavampia ja pienempiä, toisin sanoen turvallisempia ja ennustettavampia. Eli se kertarysäys on varmaankin odotettavissa jollakin aikavälillä.

Suomi tarvitsisi niitä todellisia valtiomiehiä, jotka uskaltaisivat uhrata vaikka itsensä laittaessaan maan tulevaisuuden, maan edun ja yhteiskunnan vakauden itsensä edelle.